Olipa kerran, kauan, kauan sitten, blogi nimeltä Saituri. Blogin tarkoituksena oli auttaa hyvän elämän löytämisessä ilman, että rahahuolet tulisivat asioita pilaamaan. Saituri oli yksi suurimmista inspiraationi lähteistä oman blogini alkutaipaleella. Suureksi harmiksi Saituri-blogi on siirtynyt jo vehreämmille niityille. Se ei kuitenkaan saa jäädä täysin unholaan. Onneksi sain luvan uudelleen julkaista Saiturin artikkeleita.  Artikkelit julkaistaan täysin alkuperäisessä muodossa ja löydät niihin linkit tämän artikkelin lopusta. Päivämäärät artikkeleissa voivat vaikuttaa vahoilta, mutta ajatus niissä on aina ajankohtainen.

Emme välttämättä ole samaa mieltä siitä, että miten toisen kirjoittama artikkeli sopii blogiini. Lisäksi saattaa olla outoa, että en jatka Saiturin tarinoita omilla ajatuksillani (tosin viime viikolla kirjoitin aihetta sivuten). Vaikka pääosin olen samoilla linjoilla, en silti ole välttämättä kaikesta samaa mieltä. Siitä huolimatta pidän kirjoituksia lukemisen arvoisena.

Joskus saattaa tulla aika, kun jatkan Saiturin ajatuksia omillani. Nyt teksti on kuitenkin julkaistu vain nautittavaksi, joten kommentointi ei ole sallittua. Toivottavasti löydät vanhasta helmestä uusia näkökulmia itsellesi!

Jos haluat lukea enemmänkin Saiturin artikkeleita, ne löytyvät aika hyvin Wayback Machinen kautta. Tämä artikkeli julkaistu alun perin 1.1.2012.

Keneen sinä yrität tehdä vaikutusta?

Edellinen lama ja vanhempieni koettelemukset sen myllerryksessä opettivat minulle paljon.

Jouduimme elämään erittäin vaatimattomasti tuosta ajasta johtuen, koska kuuluimme niihin vainottuihin 90-luvun yrittäjäperheisiin. Kaikki meni, ja hetken aikaa jäljellä oli häpeä, tuttavien menetys ja syvät vaikeudet. Ei minulla niinkään, koska olin tapahtuman alkuaikoina varhaisteini-iän kynnyksellä. Yläasteella sosiaalisen statuksemme murentuminen toki alkoi tuntua varsin kovallakin otteella, mutta vanhemmillani vasta raskasta olikin.

Tarpeettoman konkurssimme iskiessä olin vielä ala-asteella, joten en vielä oikein ymmärtänyt mistä oli kyse. Vasta myöhemmällä iällä olen ymmärtänyt mitä tapahtui, miten ja miksi.

Teinivuosina oli hieman vaikeaa kuulua perheeseen, jonka koko kunta tunsi ja tiesi siksi yrittäjäperheeksi jolla meni muka ”kovaa”, ja joka myöhemmin kaatui naamalleen laman mukana.

Tunsin jopa jonkinlaista häpeää siitä hyvästä, että ihmiset katsoivat meitä joka paikassa nenän vartta pitkin ja kohtelivat vanhempiani kuin he eivät olisi ihmisiäkään. Heidän entiset ystävänsä eivät enää kyläilleet ja vanhempani periaatteessa eristettiin vain toistensa seuraan. Heistä tuli – hieman liioitellen – sosiaalisia hylkiöitä, joiden kanssa ei ollut hyvä olla enää todellisissa väleissä. He eivät tehneet enää vaikutusta ulkoisilla puitteillaan, eikä heistä ollut hyötyä.

Kateus ja sitä seurannut vahingoilo oli valtavaa, sillä kieltämättä putosimme varsin korkealta. Tältä pohjalta ihmiset olivat julmia ja he osasivat mässäillä asialla kunnolla vanhemmilleni – osaavat välillä vieläkin – onneksi. Vaikka kamalaa olikin, niin asialla on positiivinenkin puolensa.

Kaikesta huolimatta itse henkilökohtaisesti olen jollakin tavalla myös kiitollinen ylläkuvatuille ihmisille, sillä heidän kauttaan olen erittäin tehokkaasti oppinut miten pikkusieluisia ja pinnallisia hyvin suuri osa ihmisistä tosipaikan tullen ovat.

Ilmiö, joka perhettämme kohtasi on mielenkiintoinen siksi, että eiväthän vanhempani ihmisinä muuttuneet miksikään. Samat naamat ja samat jutut kuin ennenkin. Ainakaan kotona ei meno juuri muuttunut. Iskä vain oli tavallista enemmän kotona, kinkku leivän päällä laitettiin puoliksi ja ulkomaanmatkat jäivät seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi toisten ajanvietteeksi.

Oma, pinnallinen analyysini on, että nämä entiset tuttavat eivät olleet kiinnostuneet vanhemmistani todellisina ystävinä, vaan henkilöinä joiden kanssa sai vertailla omia munanjatkeitaan ja jotka pönkittivät omaa sosiaalista asemaa. Tietysti suuri osuus oli varmasti myös sillä, että tapahtuneen onnettomuuden myötä, oli sen kohtaaminen ulkopuolisille epämukavaa.

Niin kauan kuin pihassa oli hieno auto ja lääniä millä kävellä, oli ihminen. Etelä-Pohjanmaan maaseudulla tämä mentaliteetti on aina ollut vahva ja on vieläkin.

Niin mitä sitten?

Kun pääsee näin konkreettisesti kurkistamaan ihmisten sisimpään, saa kertaheitolla hyvän kuvan siitä, miten oma arvomaailma kannattaa rakentaa. Tällaisten kokemusten kautta se rakentuu muutenkin automaattisesti toiseen suuntaan. Vaikka ulkoisilla puitteilla on toki oma merkityksensä, ei ihmistä itsessään tule arvotettua lähtökohtaisesti niiden kautta.

Olen oppinut pienestä pitäen tyytymään aika vähään ja näkemään yhteiskunnan mädännäisyyden ja valheellisen arvomaailman läpi. Tämä on tietysti pelkästään positiivista. Jääpähän kaikenlainen höpönhöpö omaan arvoonsa.

Koetut asiat opettivat käytännön tasolla sen, miksi naapurikateus on yksi suurimmista idiotismin muodoista ja sen miksi on totaalisen turhaa pyrkiä tekemään vaikutusta muihin materian kautta. Kummastakaan kun ei lopussa ole minkäänlaista hyötyä muille kuin kauppiaille ja pankin sedälle. Lopputuloksena tuosta loppumattomasta suosta on vain stressiä ja pahaa mieltä molemmille osapuolille.

Ainoat ihmiset, joiden mielipiteistä tulisi koskaan välittää, ovat ihmiset, joita jostakin syystä arvostat aidosti ja jotka myös selkeästi arvostavat sinua ihmisenä. Useimmilla tämä tarkoittaa vain lähipiiriä, kuten parhaimpia ystäviä ja omaa perhettä.

Ympäristösi ohjaa herkästi ostoksiasi

Kun et nakkaa paskaakaan sellaisten ihmisten mielipiteistä, joilla ei elämässäsi todellista vaikutusta ole, helpottuu koko elinkaari kummasti. Millaisia olisivat hankintasi, jos ainoat ihmiset, jotka niitä pääsevät ihastelemaan ovat sinä itse ja lähipiiri? Olisiko enää tuolloin väliä, millaisen kuvan muut saavat elämäsi tavaroista?

Kovin moni ei heti lähde myöntämään, että omaan ostopäätökseen vaikuttaa usein myös se miltä homma näyttää ulospäin ihmisille, jotka eivät niin olennaisen läheisiä ole. Tosiasia kuitenkin on, että suuri osa meistä tekee näin melkein joka ostoksen myötä. 500 euron älypuhelinta ei osteta pelkästään järkisyillä, kun käyttö on lopuksi kuitenkin tekstiviestittelyä ja soittelua. Urheiluautoja ei osteta pelkästään siksi, että niillä pääsee lujaa, vaikka koko maassa suurin sallittu nopeus on 120km/h. Katumaasturit toisaalta ovat ehkä vielä parempi itsepetoksen esimerkki.

Ajatusleikkinä tämä on mielenkiintoinen, sillä käyttämällä hieman rehellisyyttä itseään kohtaan alkavat monet omatkin aiemmat hankintani näyttämään muulta kuin puhtailta järkiostoksilta.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen – aina

Yksikään ihminen ei tietysti ole saari, eikä tätä ilmiötä saa kokonaan kitkettyä ihmisyydestämme millään, eikä ole tarvekaan, sillä tiettyyn pisteeseen asti ulkoinen olemuksesi toki aina tulee vaikuttamaan siihen miten sinut otetaan ympäristössäsi vastaan.

Jokainen arvostelee muita joko tietoisesti tai tiedostamatta sen mukaan miten henkilö pukeutuu, miten hän puhuu, missä hän asuu ja millä hän ajaa. Kysymys on vain siitä, että miten paljon kukin antaa näiden asioiden vaikuttaa mielipiteeseensä ja valintoihinsa. Se on sosiaalipsykologiaa, jota vastaan ei pidä taistella, mutta sitä on syytä ymmärtää. Oikein toimimalla tietyn ryhmän jäsenenä tietenkin korotat asemaasi ja jopa elintasoasi, mutta ylilyöntejä ei tarvitse harrastaa.

On vissi ero sillä, että toimii rationaalisesti oman tilanteen parantamiseksi kuin että vain järjettömästi yrittää saada hankinnoillaan pelkkää hyväksyntää olemassaololleen. Asiaan voi vaikuttaa karsimalla omasta kulutuskäyttäytymisestään epärelevantit asiat pois.

Vaikka omalla kohdallani olen suurimmissa asioissa luopunut pyrkimyksestä tehdä vaikutusta ympäristöni ihmisiin, ilmiön rippeet ovat silti edelleen hyvissä voimissa. Suuri osa tästä käyttäytymisestä on alitajuista, mutta osittain se on tietenkin myös täysin tietoista. Esimerkiksi ylläni olevat vaatteet ovat yhtä paljon sen mukaan hankittuja miltä ne muiden silmiin näyttävät kuin tietenkin myös omiini; oletan, että näin on useimpien kohdalla. Toisaalta taas en pyri tekemään keneenkään vaikutusta kalliilla autolla tai hienolla asunnolla. Mikäli näistä tekijöistä olisi jotakin konkreettista hyötyä reaaliselle elintasolleni, saattaisin toki harkita asiaa uudestaan, mutta niin kauan kuin tiedossa on lähinnä velkaa… ei kiitos.

Jutun juju on siis siinä, minkä jokainen itseään kunnioittava ihminen jo muutenkin tajuaa. Muiden hyväksynnän hakeminen ulkoisilla puitteilla on aina tie joka johtaa kurjuuteen. Varustelukilpailulla saattaa saada kivoja leluja ja hienot puitteet ympärilleen, mutta mihinkään todelliseen perustuvaa elämänsisältöä tai ystävyyksiä sillä on turhaa odottaa. Ne tulevat kokonaan muista lähteistä.

—————-

Lisää Saiturin ajatuksia löydät kirjasta Erilainen ote omaan talouteen – Vapaus, onni ja hyvä elämä.

Kaikki uudelleenjulkaistut Saiturin tarinat

• Saituri: Paljonko oikeasti maksat veroja vuonna 2016?
• Saituri: Elämäntapainflaatio iskee salaa varomattoman kimppuun
• Saituri: 10 tapaa, joilla kauppa sinua harhauttaa
• Saituri: Taloudellinen riippumattomuus – Tie onneen?
• Saituri: Keneen sinä yrität tehdä vaikutusta?
• Saituri: Palkkatyöllä ei rikastu… mutta miksi?
• Saituri: Hyvää elämää etsimässä
• Saituri: Miten kehtaa iso mies asua kimppakämpässä?
• Saituri: Perintöä odotellessa
• Saituri: Jos se tuntuu pahalta, teet sen väärin!
• Saituri: Oletko oikeasti itsesi ohjaksissa?