Olipa kerran, kauan, kauan sitten, blogi nimeltä Saituri. Blogin tarkoituksena oli auttaa hyvän elämän löytämisessä ilman, että rahahuolet tulisivat asioita pilaamaan. Saituri oli yksi suurimmista inspiraationi lähteistä oman blogini alkutaipaleella. Suureksi harmiksi Saituri-blogi on siirtynyt jo vehreämmille niityille. Se ei kuitenkaan saa jäädä täysin unholaan. Onneksi sain luvan uudelleen julkaista Saiturin artikkeleita.  Artikkelit julkaistaan täysin alkuperäisessä muodossa ja löydät niihin linkit tämän artikkelin lopusta. Päivämäärät artikkeleissa voivat vaikuttaa vahoilta, mutta ajatus niissä on aina ajankohtainen.

Emme välttämättä ole samaa mieltä siitä, että miten toisen kirjoittama artikkeli sopii blogiini. Vaikka pääosin olen samoilla linjoilla, en silti ole välttämättä kaikesta samaa mieltä.

Joskus saatan jatkaa Saiturin ajatuksia omillani. Nyt teksti on kuitenkin julkaistu vain nautittavaksi, joten kommentointi ei ole sallittua. Toivottavasti löydät vanhasta helmestä uusia näkökulmia itsellesi!

Jos haluat lukea enemmänkin Saiturin artikkeleita, ne löytyvät aika hyvin Wayback Machinen kautta. Tämä artikkeli julkaistu alun perin 27.1.2014.

Miten kehtaa iso mies asua kimppakämpässä?

Vaikka en ole koskaan suhtautunut yhteisöasumiseen vahvasti, oli se silti asumismuoto, jota en tosissani olisi voinut omalle kohdalleni kuvitella opintojen jälkeisessä elämässä. Se tuntui väärältä, likaiselta.

Täällä silti ollaan, makuuhuoneeni työpöydän ääressä samalla kun toinen kämppikseni, Sanna vääntää keittiössä iltapalaa, josta hänelle kuittailen kirjoituksen lomasta.

Olo on rauhallinen ja mieli hyvä. Miten tässä näin pääsi käymään?

Alkaisinko epäonnistujaksi?

Tähän idylliseen tuokiokuvaan en päätynyt kovin nopeasti, sillä tietenkin se vaati varsin syvää pohdintaa; onhan kyse lopulta isosta, elämiseen merkittävästi vaikuttavasta päätöksestä.

Päällimmäisenä hanketta pohtiessa olivat pelot yksityisyyden puutteesta ja niistä kompromisseista, joita lähes tuntemattomien ihmisten kanssa asuessa on pakostakin tehtävä. Onko omaa rauhaa? Introverttinä ihmisenä sitä tarvitsee paljon. Voiko heihin luottaa, kun ovessa ei ole lukkoa? Tuleeko yhteentörmäyksiä, nipotusta ja kyräilyä?

Hyvänä kakkosena tuli tunne siitä, että jos tällaiseen ratkaisuun aikuisiällä, työelämässä päätyy, on ikään kuin epäonnistunut, piste.

Kuten useimmat, pidin yhteisöasumista jonkinlaisena elämänvaihejuttuna ja varhaisaikuisuuteen kuuluvana, rajallisten resurssien pakottamana ratkaisuna. Vain köyhä asuisi vapaaehtoisesti näin! Ajattelin, että sitä onnistuneempi on elämänsä poluilla mitä itsenäisemmin, eli yksin tai kaksin sitä pystyy tallaamaan ja saavuttamaan asioita.

Tämä oli erityisen herättävä ja tervehdyttävä tunne, sillä se toi jälleen kerran tietoisuuteeni ne ulkopuolelta imetyt arvotjasosiaalisen paineen, jotka näkymättömästi määrittelevät tulevaisuuttamme, ohjaten tehokkaasti käyttäytymistämme ja valintojamme. Ne pakottavat niin viekkaasti sulautumaan siihen muottiin johon ympäristö odottaa sinun asettuvan, että pidät kutakin päätöstä täysin omanasi ja luonnollisena. Alkuun päässäni jyskyttävät argumentit kuulostivatkin todellisilta ja järkeenkäyviltä, mutta mitä enemmän asiaa puin ja pyörittelin, aloin hyvin selkeästi näkemään joutuneeni klassisen sosiaalisen ehdollistumisen uhriksi.

Nuo minuun iskostuneet asenteet tulivat pitkälti ympäröivän piirin kommenteista, joita aiheeseen liittyen vuosien mittaan sain ja mediasta itseeni imin. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että saan jonkinlaisen näkemysluettelon siitä miten suomalaisen palkansaajan elämänkaaren tulisi mennä. Synnytään kotiin, asutaan siellä peruskoulun / lukion loppuun asti. Tämän jälkeen siirrytään opiskelemaan, jolloin yhteisasuminen on sallittu, jopa järkeväksi laskettava asumismuoto. Myös vuokra-asuminen sinänsä on yleisesti hyväksyttyä. Työpaikan löydyttyä onkin sitten jo ympäristön odotukset korkeammalla; on muutettava joko vuokralle itsenäisesti asustelemaan, tai ostettava asunto; joka tapauksessa asunnon oston on oltava se ehdoton unelma ja ainoa järkiteko. Vuokralla pysyvät pidempään vain köyhät ja luuserit; kimppakämpässä punkkaavat vain sosiaaliset hylkiöt, syrjäytymisvaarassa olevat tai muuten vain todellisuudesta vieraantuneet, vai mitä?

Kaiken kaikkiaan yhteisasumista pidetään jotenkin äärimmäisenä tekona, vaikka ihmisen historian aikana se on ollut asumismuodoissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Yksin asuivat muinoin ne sosiaaliset hylkiöt. Kulttuuri tietysti muuttuu – ja olen itsekin sen kasvatti, mutta on hauska huomata, miten pidämme nykyään rikkautena sellaista, joka aiemmin katsottiin köyhyydeksi, jopa kuolemantuomioksi.

Omat kokemukseni näin aikuisiän versiona asiasta ovat täysin toisenlaiset kuin ne ennakkoluulot, joihin on helppo törmätä.

Mainituista asenteista johtuen yhteisöasuminen aluksi tuntui jopa häpeälliseltä ratkaisulta. Halusin kuitenkin koittaa tässäkin asiassa ravistella omia asenteitani muiden kummasteluista huolimatta ja astua leijonan luolaan.

Mieltäni painoi siis hyvin raskaasti halu haastaa itseäni myös henkisesti. Sen lisäksi, että edullisuus oli kiistämätöntä, yhteisöasuminen kuulosti omaan korvaan tarpeeksi epätavalliselta ratkaisulta 32-vuotiaan vakityössä käyvän miehen tekemäksi, että tottakai siitä oli otettava selvää. Kun tekosyyt eivät kummitelleet mielessä enää entiseen tahtiin, oli varsin suorasukaista lähteä lopulta löytämään asian valoisia puolia ja realismia, tutkimaan sitä aitona vaihtoehtona.

Se kannatti, sillä vähän myöhemmin kaikki yllämainittu osoittautui täysin hatusta vedetyksi fantasioinniksi ja näkemykseni itsenäisyydestä itseisarvoisena hyveenä ovat kurvanneet toisille urille. Itsenäisyys on sosiaalisen eläimen toiminnassa muutenkin täydellinen illuusio. Silti epätoivoisesti päivittäin toimimme ikään kuin se olisi totta.

Onneksi minulla oli vankkaa taustaa kimppakämpässä punkkaamisesta opintoajoiltani Saksasta, vuodelta 2005, jossa asuin yhdessä kuuden paikallisen kanssa. Saksassa kimppakämpät asumismuotona ovat muutenkin paljon yleisempiä elämäntilanteesta riippumatta, eikä niihin liitetä mitään stigmoja.

Nämä kokemukset auttoivat huomaamaan ajatteluni hyvää vauhtia suomalaistuneen, tukkeutuneen.

Arvomaailman uudelleenasettelua

Kärjistetysti haluan kääntää ajattelun asumismuodoista päälaelleen. Alan nimittäin hitaasti päätyä siihen tulokseen, että niin sanottuna ykkösvaihtoehtona yhteiskunnassa kannustettu yksinasuminen sinkuille on itse asiassa paljon oudompaa ja typerämpää kuin mitä yhteisasuminen, sen ollessa selvä merkki kulttuurin henkisestä invalidisoitumisesta sosiaalisella kentällä.

En missään nimessä väitä, että kaikkien tulisi nyt sännätä yhteisasuntomarkkinoille. Ei tietenkään, sillä vaikea yksinasumisen hyviäkään puolia on maton alle lakaista. Nyt ei ole kyse minkään asumismuodon erityisestä mollaamisesta, vaan ajatusmaailman laajentamisesta. Yhteisasumisen stigman jonkinlaisena ituhippien marginaali-ilmiönä soisin kokemusteni perusteella väistyvän pikkuhiljaa. Sille ei ole perusteita.

Todellisuudessa yhteisasuminen onkin lähinnä vain äärimmäisen tehokasta, järkevää ja sosiaalisesti tervettä. Tehokkuuden määrittelee pitkälti asumisen edullisuus ja mahdollisuus hyvään sijaintiin. Sosiaalisen terveyden taas se, että yhtenä keinona jokaisen osallistujan on mahdollista laajentaa omia ystäväpiirejään merkittävästi ja tietenkin tutustua samalla itseensä.

Haluan lähinnä tuoda esiin ajatuksen siitä, että nykyisenkaltainen yksilön jalustalle nostaminen ei välttämättä ole ollenkaan niin hyvä juttu kuin kuvitellaan, vaan tekee itse asiassa yhteisöistä laajassa mittakaavassa sairaampia. Tätä kautta myös yksilö voi huonommin.

Ilmiö on tosin hyvin linjassa sen suhteen miten tämän päivän kertakäyttömaailmassamme muutenkin elämme. Tajutakseen tämän ei tarvitse olla kommunisti; ajatus joka tällaisista puheista välittömästi nousee.

Asuminen maassamme on hyvin tarkkaan ihmisarvoon sidottua statussymboliikkaa, joten polarisoituneet reaktiot sinänsä eivät yllätä. Vihamielistä suhtautuminen ei toki ole – miten se voisi olla – mutta kummastusta aiheella on helppo herättää kuulijassa, jonka arvomaailma on perinteisemmästä päästä.

Vaihtoehtojen suloinen puute

Tottakai alkusysäys hankkeelle oli laadullinen ja taloudellinen. Yksiöiden huono laatu ja vastaavasti korkea hinta Tampereella alkoi ärsyttää, mutta koska velkaantuminen ei innostanut, ja järkevän hintaiset kämpät ovat pieniä 40 – 70 -luvun remonttisumaa odottavia luukkuja, tai sitten epämukavan kaukana, jätin tuon vaihtoehdon pitkän tutkinnan jälkeen odottamaan hamaan tulevaisuuteen.

Selväähän tietysti on, että ajatusmuurieni murtamisen jälkeen tällä yhtälöllä kimppakämppä oli voittamaton vaihtoehto. Tiedossa oli keskivertoa korkeampi asumisen laatu loistavalla sijainnilla ja merkittävän edullisella hinnalla tunnetusti kalliissa kaupungissa.

Näin asun

Niinpä päädyin pimeimpinä kevättalven 2013 hetkinä viimein muuttamaan kimppakämppään Tampereella kahden fysioterapeutin, Sannan ja Minnan letkeään seuraan. Yksi elämäni paremmista valinnoista tapahtui tuolloin, sillä kokemus on ollut niin sydäntälämmittävän positiivinen ja voimaa antanut, että siitä voi vain hymyillä.

Tuosta hetkestä alkoi mielenkiintoinen taival ja uusien ystävyyksien suma, jota en hetkeäkään tule katumaan.

Yhdessäelomme aikana olemme käyneet mitä mielenkiintoisimpia keskusteluita, eläneet toisiamme tukien niin onnistumisia kuin vastoinkäymisiä, ilon hetkiä ja sydänsuruja. Elämä on ollut paljon aktiivisempaa, lämpimämpää ja herättänyt näkemään asioita yhä enemmän useammalta näkökannalta kuin mitä koskaan olisin niin sanotusti ”itsenäisesti” elävänä saanut aikaan vain ”oman” kaveripiirini pohjalta.

– 2000 -vuonna rakennetussa kerrostalossa, aivan Pyhäjärven rannalla, rauhallisella alueella.

– Asunto on yhteensä 88 neliötä, hyväkuntoinen. Ei luksuskämppä, mutta perusasumiseen täydellinen

– Samalla asumisen laatu on noussut kirjaimellisesti tälle vuosituhannelle. Kerrostalon ongelmat silti edelleen ovat olemassa, mutta perheasuntomuodon vuoksi myös naapurit ovat rauhallista sakkia

– meitä on täällä tätä kirjoittaessa kolme. Tulemme hienosti toimeen keskenämme, homma toimii ja kaikki ymmärtävät pelin hengen. Olemme kaikki myös palkkatyöläisiä.

– Jokaisella on tottakai omat makuuhuoneet. Asuntoon kuuluu erittäin tilava oleskelutila, suoraan järvelle avautuva parveke, tilava keittiö, kaksi vessaa ja sauna. Tilasta ei ole puutetta. Näin ollen myös pitkään huolehtimani yksityisyys on riittävä.

– Vuokra on noin 30% edullisempi mitä yhdessäkään yksiössä, jossa olen tässä kaupungissa asunut. Näin ollen asumiskustannukseni laskivat vuoden 2008 tasolle, jolloin elin vielä parisuhteessa (70-luvun sontaluukkukolmio Hervannassa). 24% kulutasosta nettotuloihin nähden maksan nyt 15%. Luku on hyvin siedettävä millä tahansa mittarilla, etenkin kun ottaa huomioon asunnon iän, koon, sijainnin jne.

– Asun nyt myös enää 1,5 kilometrin päässä työpaikastani entisen kolmen sijaan, joten hyötyliikuntani on kymmenkertaistunut, koska moottoriliikenteen käyttöön ei ole enää mitään tekosyytä juuri milloinkaan. Kävelyä/pyöräilyä tulee noin 30 kilometriä viikossa. Vuodessa ”vahinkoliikuntaa” tulee siis noin 1.560 kilometriä. Tämä ei voi olla vaikuttamatta yleiseen terveydentilaan.

Perhe-elämää

Kun yhteisasumisesta puhutaan, teen selkeän pesäeron opiskelijakommuunien ja työläisasumisen välille jo pelkästään siksi, että henkinen kypsyystaso on aivan toisesta maailmasta, kuten myös vuorokausirytmi. Kuitenkin yhteisasumisesta puhuttaessa nenän nyrpistykset johtuvat pitkälti siitä stereotypiasta, jonka opiskelijakommuunissa asunut tai siellä vieraillut on todennäköisesti saanut kokea. Siinä mielessä ennakkoluulot ovat siis toki ymmärrettäviä.

Todellisuus esimerkiksi omassa tilanteessani on kovasti toisenlainen verrattuna yleiseen kuvaan asiasta. Kyseessä on enemmän sattumalta muodostuneesta ”perheyhteisöstä”, jossa olemme toisillemme ehkä jollakin tapaa sisaruksiin verrattavia ihmisiä. Tietenkään yhteys ei ole niin syvä, mutta tältä pohjalta asiaa lähestyen se on helpoin ymmärtää. Asumismuotona, oikeiden ihmisten seurassa tämä on yksi ehdoton vahvuus ja juuri tätä tarkoitan sillä, että kyseessä on sosiaalisesti terve ilmiö. Ylipäätään kimppakämpässä asuminen ei paljon eroa perheenä elämisestä muuta kuin siltä osin, että jokainen voi tavoitella omia juttujaan ”yksityiselämässään” ilman toisten lupaa. Kaikin muin tavoin perhe-elämän platoninen puoli on läsnä. Ja jos asiaan osaa suhtautua alunperinkin tältä kantilta, on elämä huomattavan helppoa sen jälkeen.

Mitä muuta esimerkiksi parisuhteessa elävät toisilleen oikeastaan ovat kuin alunperin toisilleen tuntemattomia ihmisiä, jotka ovat huomanneet sopivansa yhteen ja saman katon alle? Hyvä on, pelissä on mukana seksi ja romanttinen rakkaus myös, mutta heilläkin ajan myötä nuo asiat hieman väistyvät ja platoninen ystävyys ottaa enemmän sijaa. Yhteisasumisessa – parhaassa tapauksessa – kyse on kevyestä platonisesta yhteydestä ja välittämisestä.

Aikuisiällä toteutettuna kokemus on toisesta maailmasta, sillä:

• suuremmalla todennäköisyydellä henkilöt ovat tehneet ratkaisun täysin vapaaehtoisesti, joten asenne tällaiseen asumiseen on jo valmiiksi erilainen
• kun kaikki osallistujat ovat jo reippaasti parinkympin paremmalla puolen, on väistämättä asujien henkinen kypsyys korkeammalla tasolla.
• näin ollen empatiakyky muita kohtaan on korkeampi, ja muut osaa ja haluaa ottaa huomioon toiminnassaan
• yhteisistä säännöistä on jokseenkin helppo sopia ja niitä noudattaa. Parisuhteessa eläneelle ei tämä tuota ongelmia, jos omaa pätkääkään vastuuntuntoa
• asuminen on perusrauhallista ja nukkumaan pääsee ajoissa, samaan tapaan kuin pariskunnilla tai perheissä.

Se pyörii sittenkin

Se miten autuaallista yhteisasuminen lopulta on riippuu täysin siitä millaiseen porukkaan on liittymässä. Ihan mihin tahansa ei tietenkään pidä ryhtyä, sillä aivan kuten parisuhteisiin ryhdytään vain yhteensopivan ihmisen kanssa, on yhteisasumiseen ryhdyttävä vain ihmisten kanssa, jotka jakavat samantyylisen asenteen, vastuuntunnon ja perusarvomaailman jne. Mielenkiintoisesti omat ystävät eivät välttämättä ole kovin hyviä kandidaatteja, sillä he löytävät tiensä elämääsi usein muiden kriteereiden pohjalta.

Valintavaiheessa on oltava raaka, realistinen ja rehellinen. Muuten saat itsesi kuseen. Asiat, kuten oman tilan pyhyys, siisteyskäsitykset on puhuttava puhtaaksi kaunistelematta. Mikään ei tosin estä arvottamasta näitä asioita uusiksi myös omassa mielessä.

Persoonien sinänsä ei tarvitse kohdata, kunhan päälinjat ovat selvillä. Esimerkiksi rauhallisemman pohtijan ei ihan välttämättä kannata tunkea itseään porukkaan, jonka idea hyvästä ajanvietteestä on perskännit joka keskiviikkoyö. Itsekin kiersin muutaman paikan, ennen kuin löysin niin sanotusti ”normaaleita” ihmisiä asuinkumppaneiksi ilman ehtoja ruokavalioista, poliittisista näkemyksistä tai muista vastaavista.

Ennen kaikkea yhteisasumisessa on osattava kunnioittaa toista ihmisenä, antaa olla omaa mieltään asioista, syödä miten ja miltä tuntuu ja niin edelleen. Varmasti toivot, että itseäsi kohdellaan samoin. Kukaan ei ole täydellinen, et edes sinä itse, joten muidenkaan tuomitseminen ei kannata.

Asia ei ole monimutkainen, eikä mietittäviä asioita tarvitse millekään lappusille eritellä. Riittää, että kaikki ovat yhtä mieltä avainasioista, ja pikkuasiat annetaan mennä läpi sormien; tiskit ja siivous toteutetaan ilman draamaa ja pyytämistä ja yhteisen talouden kulut tehdään selviksi. ”Älä nipota pikkuasioista” käy muutenkin ohjenuoraksi elämässä aivan kaikkeen.

Nipottajille yhteisasuminen voisi olla hyvinkin terapeuttinen ja psyykeä parantava kokemus, joskin varmasti hetken raskasta kanssa-asujille. Ennen kuin siis muutat, on syytä aloittaa oman asenneilmaston muokkaus sallivampaan suuntaan, jos olet aiemmin ollut kontrollifriikki.

Kimppakämppään aikuisiällä ja työelämässä olevana siihen on tietenkin suhtauduttava tietyllä tavalla. On nimittäin harjoitettava niitä sosiaalisia taitoja, joita aktiivisesti pyrimme tukahduttamaan, kuten empatiaa, toisten automaattista huomioimista, valmiutta jakamiseen, henkiseen lämpöön jne. Kaikkea sitä, mitä ”itsenäisyydellä” pakenemme.

Muualla:

• Iltasanomat
• Helsingin Uutiset, 10755-kimppakampan-ovi-aukeaa-halvemmalla

Milloin viimeksi kyseenalaistit omat arvosi, jotka pakottivat järjettömän kalliiseen, mutta sosiaalisesti ”normaaliin” toimintaan? Tuleeko mieleen jotain sellaista, mitä olisi ehkä hyvä kokeilla, mutta tuntuu tällä hetkellä ”väärältä” tai tuo alussa mainitun ”häpeän” tunteen pintaan? Onko sinulle ollut normien rikkomisesta joskus selkeää hyötyä?

—————-

Lisää Saiturin ajatuksia löydät kirjasta Erilainen ote omaan talouteen – Vapaus, onni ja hyvä elämä.

Kaikki uudelleenjulkaistut Saiturin tarinat

• Saituri: Paljonko oikeasti maksat veroja vuonna 2016?
• Saituri: Elämäntapainflaatio iskee salaa varomattoman kimppuun
• Saituri: 10 tapaa, joilla kauppa sinua harhauttaa
• Saituri: Taloudellinen riippumattomuus – Tie onneen?
• Saituri: Keneen sinä yrität tehdä vaikutusta?
• Saituri: Palkkatyöllä ei rikastu… mutta miksi?
• Saituri: Hyvää elämää etsimässä
• Saituri: Miten kehtaa iso mies asua kimppakämpässä?
• Saituri: Perintöä odotellessa
• Saituri: Jos se tuntuu pahalta, teet sen väärin!
• Saituri: Oletko oikeasti itsesi ohjaksissa?