Kansikuvapoika

Taloudesta julkisesti puhuminen voi aiheuttaa yllättävän paljon mielipahaa. Ainakin, jos keskustelun avaa teemalla kolmevitosena eläkkeelle. Silloin harvoin, kun olen päässyt tarinoimaan blogin ulkopuoliseen mediaan, olen jättänyt kommentit lukematta. Olen aina pelännyt, että sydämeni särkyy ja sikeästi nukutut yöunet katoavat ulottumattomiin.

Kuinka moni muistaa tarinan kuurosta sammakosta?

Lyhyesti se menee näin: Joukko sammakoita lähti kohti suurta vuorta tavoitteenaan valloittaa sen huippu. Ihmiset nauroivat heille ja huusivat, että sammakot eivät tulisi ikinä onnistumaan. Yksi toisensa jälkeen sammakot luovuttivat ja myönsivät tehtävän mahdottomaksi. Yksi pieni sammakko kuitenkin jatkoi matkaansa, kunnes lopulta saavutti tavoitteensa. Toimittaja halusi haastatella sammakkoa ja kysyä, että miten se pystyi siihen. Pian kävi ilmi, että sammakko oli kuuro. Se ei ollut kuullut muiden pilkkaa, vaan oli pitänyt päänsä matkalla tavoitteeseensa.

Tiedän, että kommentteja ei pitäisi ottaa henkilökohtaisesti. Valitettavasti aina menee tunteisiin ja ainoa tapa välttää tämä, on jättää kommenttien lukeminen väliin. Toivon, että voisin noudattaa kuuron sammakon menetelmää. Tällä kertaa hairahduin ja päädyin jopa osallistumaan keskusteluun.

Iltalehden artikkelin kommentit pystyin vielä jättämään väliin. Sitten alkuviikosta OP media julkaisi artikkelin, jonka he jakoivat Facebook sivuillaan. Artikkeli päätyi myös muutamalle muulle Facebook sivulle.

Lopulta itsehillintäni petti.

Samaa vanhaa

Suurimman mielipahan tuntuu aiheuttavan se, että väitän monen muun pystyvän säästämään yhtä suuren osan tuloistaan kuin mitä itse säästän. Siitä näkökulmasta en suostu tinkimään. Kyse on yksinkertaisesti valinnoista.

Missään kohtaa en ole väittänyt, että se onnistuisi ilmaiseksi.

Useimmiten vastalauseet liittyvät suureen asuntolainaan, isoon perheeseen tai pienipalkkaiseen työhön. Sitä en ymmärrä, että miksi ihmiset eivät osaa poimia itselleen säästämisen ajatuksia, jotka sopivat heidän omaan tilanteeseensa. Sen sijaan minun valintani moittiminen onnistuu mainiosti. Tuntuu, että heille on kyse kohtalosta ja siihen on parempi tyytyä, vaikka vain valituksen vuoksi.

Tai ehkä pitäisi ottaa pää pois perseestä ja herätä.

En tarkoita, että kommentoijat olisivat väärässä. Varmasti heidän näkökulmastaan säästäminen tuntuu mahdottomalta. (Jos se on minun pääni, jonka pitäisi nähdä päivänvalo, niin kommenteissa on tilaa palautteelle.)

Jos joku kommentoijista olisi edes lukenut artikkelin, olisi sieltä löytynyt seuraava pätkä:

“Suosittelen myös erityisesti alussa etsimään omia rajoja ja pohtimaan, paljonko omassa elämäntilanteessa on mahdollista säästää. Sinkkuna säästäminen on suhteellisen yksinkertaista, mutta jos minulla olisi monta lasta, se varmasti tuottaisi lisähaasteita.”

En myöskään halua olla helppojen valintojen pilaaja, mutta aina on joku, joka pystyy säästämään tilanteessa, missä se toisesta tuntuu mahdottomalta.

Avoimin mielin

Jokaisella on oikeus mielipiteeseen. Toivon vain, että lähestymistapa olisi hieman erilainen. Ilmaistaan esimerkin vuoksi sama tilanne kahdella eri tavalla. Molemmissa valinta henkilön omasta säästämisestä saa pääosin negatiivisen päätöksen:

1. **“Hah! Olipahan vitsi. Helppo tulla huutelemaan sinkkuna ja kolmen tonnin nettopalkalla, että siitä on helppo säästää. Perheelliselle asuntolainaan hukkuvalle pienituloiselle tuo vain on täysin naurettava ja aivan mahdoton ajatus.”****
2. “Kävin tutustumassa aiheeseen. Erittäin mielenkiintoista. Itse olen valinnut, että extreme säästämisen sijaan panostan perheeseen ja haluan tehdä työtä, mistä pääsen irti heti klo 16. Ei haittaa, vaikka palkka onkin hieman pienempi kuin joissain muissa ammateissa. Löytyi tutustuessa sentään muutama hyvä vinkki, joilla saan hieman lisää säästöön omassa tilanteessani. Ehkäpä voisin jotenkin kasvattaa tulojani, ilman että perhe-elämä kärsii…”

Ensimmäinen kommenteista kertoo, että säästämiselle ei ole uhrattu edes yhtä ajatusta. Se on vain leimattu mahdottomaksi ja kiistetty kokonaan. Tuskin on luettu otsikkoa pidemmälle. Toisessa kommentissa on tutustuttu aiheeseen, mutta siitä huolimatta tehty erilainen valinta.

Kommenteissa on pienen pieni vivahde ero, mutta ajatuksellisesti kuilu vaihtoehtojen välillä on valtava. On täysin eri asia sanoa, että pitää säästämistä mahdottomana kuin että haluaa valita muut asiat ennen säästämistä.

Ymmärrän täysin aktiivisen valinnan säästämisen ja muiden vaihtoehtojen välillä. Pään puskaan työntämistä on vaikeampi käsittää.

Ammatinvalinta

Ihmisten pitäisi ymmärtää mihin voi vaikuttaa ja mihin ei. Suomessa pienipalkkainen työ ei yleensä tule kohtalon johdattamana, vaan on jokaisen oma valinta. Ammatin yleiseen palkkaan ei voi vaikuttaa, mutta oman ammatin voi valita.

Jos pieni palkka tulee yllätyksenä, niin sitten meillä on käsissämme viallinen järjestelmä.

Valitsisivatko ihmiset ammatin nykyisellä tavalla, jos ammatin ansiotasosta puhuttaisiin enemmän jo kouluissa? Ja vielä niin, että nuoremmat ihmiset ymmärtäisivät rahan arvon?

Olen itse tehnyt sen “virheen”, että opiskelin aikoinani ammattiin, jota en koskaan alkanut toteuttaa. Tajusin vasta valmistuessani, että palkka ei ole riittävä. Pakkasin kamani ja lähdin opiskelemaan lisää täysin toiselle alalle.

Pienempi palkka ei tee työstä alempiarvoisempaa.

Esimerkiksi hoitajia kohtaan tunnen äärimmäistä kunnioitusta – ilman heitä en olisi hengissä. En ikinä pystyisi itse tekemään yhtä rankaa työtä. Alalle ei (toivottavasti) päädytä rahan perässä vaan motiivit löytyvät jostain muualta.

Pointti on se, että ammattia valitessa, pitäisi olla kaikki plussat ja miinukset selvillä vertailua varten. Pääasia, että olisi mahdollisuus ja ymmärrys tehdä se itselle paras valinta. Ja aina voi vaihtaa myöhemminkin elämässä tai täydentää valikoimaa sivutöillä, jos siltä tuntuu.

Lisäksi tarvitaan ripaus onnea.

Aina edes onni ei riitä ja epäoikeudenmukaisuutta on esimerkiksi ikäsyrjinnän muodossa. Se on sitten taas kokonaan toinen keskustelu, että mitä tällaisille asioille voisi tehdä, voivatko kaikki olla hyvin palkattuja ja että miten työt ja niiden tekeminen jakautuvat tulevaisuudessa.

Nyt riittää

Kommenttien joukosta löytyi yksi mihin kiinnitin huomioni:

“Ihan oikeesti – nyt alkaa olla jutut sen sortin tuubaa, että en enää tiedä itkeäkö vai nauraako. Kuka näitä juttuja edes jakaa. Äkkiä eläkkeelle hössötys alkaa mennä jo liian pitkälle, eikä tätä samaa soopaa vaan enää jaksa.”

Tunnustan, että kommentti on hieman muotoiltu ja itseasiassa yhdistelmä useammasta. Aloin kuitenkin miettiä, että onkohan mediassa hössötetty aiheesta jo liikaa? En tietenkään ole tähän yksin syyllinen, mutta pyrkinyt kantamaan oman korteni kekoon.

Välillä tuntuu, että olisi parempi pitäytyä blogini rajojen sisäpuolella. Ei yksinkertaisesti huvita kertoa taas lähes samaa tarinaa uudelleen. Kyllä se jo tiedetään ja itseänikin välillä ärsyttää. Päätin jo kerran viime kesän myllytyksessä, että ei enempää.

Vaan eipä mennyt kovin kauaa, kun tuo päätös oli peruttu. Miksi?

Olin auttamassa yhtä tuttuani talousasioissa. Jotenkin keskustelu eksyi aiheesta ja juttelimme niitä näitä. Sitten tuttuni sanoi jotain, mikä on jäänyt mieleeni. Hän kertoi, että hänen kaverinsa oli nähnyt jonkun lehtijutuistani ja oli sen ansiosta aloittanut säästämisen ja sijoittamisen. He olivat jopa saaneet aikaiseksi oikein mehevän keskustelun niinkin arasta aiheesta kuin raha. Silloin ymmärsin, että oikeasti merkitystä jäänkö omaan kuplaani pyörimään, vai osallistunko myös sen ulkopuoliseen elämään.

Sitä paitsi, jos en minä niin sitten joku muu. Osallistumalla voin varmistua, että viesti lähtee suurin piirtein kelvollisena eteen päin. Niin kauan kuin artikkelit herättävät runsaasti keskustelua, niitä ei ole nähty liikaa. Viestissäni on yhä vinha perä ja olen esittänyt sen niin hyvin kuin pystyn. Eläke sanasta en luovu tässä elämässä.

“If you want to convince someone of the benefits of saving towards financial independence, frame the benefits in a way that will motivate the person you are trying to convince.” (Mad Fientist)

Positiivista on se, että keskusteluissa näkee jo ihmisiä, jotka ovat käyneet täällä tutustumassa tarinaan ja joilla on faktat selvillä. Jatkossakin osallistun jokaiseen haastatteluun, jos sellaisia tilaisuuksia tarjotaan.

Vain yhden nimeltä mainitsemattoman pankkiiriliikkeen kutsusta olen joutunut kieltäytymään.

Omantunnontuskia

OP:n juttuun suostuessani tiesin kyllä takaraivossani, että jotenkin he tulevat kauppaamaan omia tuotteitaan artikkelin yhteydessä. En varsinaisesti ole innoissani siitä ottaen huomioon heidän rahastojensa palkkiot verrattuna esimerkiksi Seligsoniin. Siedän kuitenkin tätä epäkohtaa, koska usein tärkeintä on aloittaminen. On niitä paskempiakin diilejä olemassa.

Ja myös parempia.

Sijoittamisen aloittaminen lisää mielenkiintoa ja mielenkiinto lisää osaamista, joka puolestaan vähentää kalliiden rahastojen osuutta sijoitussalkuissa. Saatoin myös hieman promota Seligsonin rahastoja keskustelussa.

Olen ihminen

Joskus ihmisiltä unohtuu, että myös lehtien kuvat ovat oikeita ja ihan tavallisia ihmisiä. Kritiikkiä en pidä koskaan pahana, mutta esittämistyyli kaipaa joskus hiomista. Aina palautteen jättäjälle ei tule mieleen, että kommentit saattaa lukea myös se, josta ne on esitetty.

Yhden helmen onnistuin vielä löytämään sikojen joukosta. Se kuului tiivistettynä näin:

“Will you marry me?”

Täytyy sanoa, että olin aika otettu. Ensin hieman hämmennyin. Sitten vastasin, että en uskalla ihan tältä istumalta suostua ja sanoin olevani sen verran vanhanaikainen, että pitäisi ensin vähän tutustua.

Veikkaan, että yhden Jonna nimisen henkilön kasvoille kohoaa pieni puna, kun hän huomaa vastaukseni.

Itseäni ainakin hymyilyttää ajatus siitä, kun kuvittelen hänet lukemassa vastaukseni.